Hiihtolomaviikon harkat treenattiin Esan johdolla. Aika kinkkisiä kuvioita oli kettisohjaaja radalle sujauttanut. Saatiin rautalangasta väännettyä opastusta meidän suorituksiin, vaikka tällä ohjaajalla oli tällä kertaa jäänyt into ja motivaatio kotiin. Jotenkin Rainekin oli hiukan fletkun oloinen ja tämä ohjastaja ei osannut koiraa riittävästi sytytellä. Tuntui, ettei mistään oikein meinannut tulla mitään ja monta kertaa tein ohjaukset vähän niinku. Koutsi jaksoi aina vaan opastaa, tsempata ja kai me sitten jotain siinä sössäiltiin sinnepäin. Tuli oikein paha mieli siitä, että olin sellainen löysä ohjaaja. Aina ei vaan suju.

No kyllä tämä ohjaaja hiukan syttyi, kun Tuure hyppäsi treenikehiin. Tuuren yltiömäinen positiivisuus saa (lähes) aina hymyn huulille. Intoa puhkuen Tuure veteli radanpätkiä ja vähän omiakin kuvioita. Ja mikä hienointa Tuure sai muhun liikettä ja vauhtia. Samat kuviot vedettiin Tuuren kanssa ja ne menivät aivan yli odotusten. Loisto poika! Olis varmaan pitänyt vaihtaa poikien treenivuoroja, mutta toisaalta, treeneistä jäi näin päin tosi hyvä mieli. Ja ihan lopuksi Raikkukin pääsi hiukan revittelemään, kun tehtiin tosi lyhkäsiä pätkiä ja palkaksi leikittiin oikein kunnolla.

Treenivuoroja odotellessa harjoiteltiin lisäksi kontakteja ja keinua. Rainen kanssa jatkettiin Marjalta opittua keinutreeniä ja hiukan kokeiltiin keinulla uusiakin juttuja apuohjaajien kanssa. Pikkuhiljaa edetään ja katsotaan, mihin se johtaa. Illan kruunasi räyhävapaa loppulenkki. Hiukan oli namilla osuutta asiaan, mutta hienosti pojat kuitenkin olivat ohitustilanteissa! Tätä lisää kiitos! 

Kotona mietin, miten upeeta ja mahtavaa on, että löytyy tuollaisia positiivisia ihmisiä treenaamaan tällaisia ei niin aurinkoisia ihmisiä. Täytyy myöntää, että ihan kadehdin tuollaisia ihmisiä. Ilman heitä ainakaan mun agilityurasta ei tulisi mitään. Kiitos ja anteeksi.